Niinhän siinä sitten kävi, että maamme hallitus päätti laittaa myös sosiaali- ja terveyssektorin sekä ihmisten hyvinvoinnin kurimukseen aikaistamalla talouden leikkauksia, jotka kohdentuvat järjestöihin. Leikkaukset ovat niin mittavia, että varmuudella voidaan todeta niiden kohdentuvan suomalaisiin lapsiin ja perheisiin puhumattakaan niistä, jotka jo muutoinkin ovat tiukilla. Otan hyvin harvoin kantaa mihinkään poliittisiin päätöksiin, mutta tätä en kyllä voi sivuuttaa. Kertakaikkisen hölmöä ja vastuuntunnotonta toimintaa valtaa pitäviltä.
Omaan järjestöömme vaikutukset näkyvät jo ja ensi vuosi onkin sitten oma tarinansa. Tämän kaltaiset ratkaisut koettelevat uskoa tulevaisuuteen ja ainakin omalta osaltani asia on vaikuttanut minuun paljonkin. Laittaa miettimään oikein kunnolla, että mitähän järkeä kaikessa tässä touhuamisessa on, kun työmme arvostus ja resurssit viedään sormia napsauttamalla pois. Säästötarpeet ymmärrän kyllä hyvin, mutta leikkauskohteiden kanssa onkin toinen juttu.
Samaan aikaan, kun työmme rakenteita ja tarpeellisuutta ravistellaan, on oma työmme sujunut erinomaisen hyvin ja työtä on riittänyt. Uuttakin on koko ajan kehitteillä, mutta näiden kanssa joutunemme ottamaan urheilutermein ”aikalisän”. Maan hallituksen jo mainitut toimet tulevat varmistamaan sen, että ihmisten hyvinvointi joutuu tulevaisuudessa entistä kovempaan mankeliin. Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä.
Muutama sana nuorista. Nuorten pahoinvointi on jatkanut kasvuaan, nuorisorikollisuus lisääntyy ja esim. Hyvinkäällä < 15 -vuotiaiden tekemät rikokset ovat lähes tuplaantuneet vuodesta 2022. Päihteiden käyttökin on lisääntynyt kiitos vapetuksen (e-savuke), nikotiinipussien ja huumeiden. Samaan aikaan maamme hallitus haluaa eurooppalaistaa suomalaisten juomatapoja ja alkoholin saatavuutta halutaan parantaa sallimalla väkevämmät alkoholituotteet ruokakauppoihin eli lisäämällä huimasti ostopaikkoja. Uskomatonta mutta totta.
Aika vähän kuulen keskustelua nuorten pahoinvoinnin juurisyistä. On totta, että koronasta toipuminen on menossa ja sen seurauksia niitetään nyt. Yksi merkittävimmistä juurisyistä löytyy kuitenkin kodeista lasten/nuorten huoltajista, joilta vanhemmuus on lipsunut käsistä
jo aikaa sitten. Ihmettelen neljän lapsen isänä sitä, kuinka on mahdollista, että yhteiskunnassamme on alakouluiässä olevia lapsia, joilla on vakavia käytöshäiriöitä, piittaamattomuutta säännöistä, keskittymiskyvyn ongelmat, he eivät liiku eivätkä nuku riittävästi, toisten kunnioitus on retuperällä ja heidän koko olemustaan kuvaa itsekkyys ja levottomuus. On minulla tähän vastauskin. Nykymaailma tarjoaa tähän loistavat puitteet (viihde-elektroniikka, somekanavat, vapaakasvatus jne.), sietäminen, keskittyminen ja yrittäminen ovat vähentyneet. Kaiken kukkuraksi varhaislapsuudessa opitut kultaisen käytöksen säännöt sekä vanhempien oma esimerkki loistavat poissaolollaan ja nyt tullaan kliimaksiin – vanhemmuus on hukassa tai sitä ei ole ollenkaan. Uskomatonta mutta totta.
Mikä ratkaisuksi esitettyyn ongelmaan? On selvää, että yksinkertaista, nopeaa ja tehokasta suunnanmuutosta ei ole nopeasti saatavilla, eikä siis tehtävissä. On tehtävä kestäviä ja pitkäkestoisia ratkaisuja rohkeasti sekä luovasti. Ehkäisevä työ perheissä käynnistyy jo lasta odottaessa neuvolakäyntien yhteydessä. Varmuudella tarvitsemme tännekin tehokkaampia toimia nuorten aikuisten tukemiseksi heidän pian mullistuvassa elämäntilanteessa ja työkaluja ammattilaisille kuinka kyetä varhaiseen puuttumiseen tehokkaammin aikuisten mahdollisissa tunnistettavissa ongelmissa (mielenterveys ja päihteet).
Lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat tärkeitä turvallisuuden, kiintymyksen ja luottamuksen tunteiden kehittyessä. Varhaislapsuuden päiväkoti vaiheessa on tänä päivänä nähtävissä rajattomasti ja rakkaudettomasti kasvatettuja lapsia, joiden elämässä Padit ja muut pelikonsolit ovat olleet kovassa käytössä. Usein tästä johtuen ryhmässä toimiminen ei luonnistu kovin helpolla. Mielestäni meidän tulisi paremmin suojata lapsiamme tämänkaltaisilta virikkeiltä ja niiden sijaan tarjota syliä sekä läsnäoloa enemmän. Liikkumisen innostamisen ensivaiheet koetaan myös tässä ikävaiheessa ja siinä vanhempien / huoltajan oma esimerkki on merkittävässä asemassa. Tässä asiassa edustan todellista kokemusasiantuntijuutta neljän lapsemme liikuntakipinän synnyttämisessä.
Perusopetuksen alkuvuosina voidaan jo nähdä, kuinka lapsen kasvatus on lähtenyt liikkeelle ja minkälaiset ”eväät” koti on tarjonnut koulupolkua varten. Väitän, että alakouluopettajat näkevät työssään laajan kirjon erilaisia kasvatustyylejä ja joidenkin kohdalla tarvitaan jo paljon erityistä tukea oppimiseen ja elämiseen. Merkittävin tekijä turvata lapsen koulupolun alun vaihe on vanhempien oma esimerkki, läsnäolo, rakkauden osoittaminen, tunnetaitojen opettaminen, rajojen luominen, liikkumiseen innostaminen ja kaikinpuolinen turvallisuuden tunteen rakentaminen. Kodin ja koulun välistä yhteistyötä meidän tulisi lisätä entisestään. Yksi keino voisi olla todistuksissa huoltajien merkinnät vuosittain yhteisiin tapahtumiin osallistumisista (mm. vanhempainillat). Ilman riittävää osallistumista kodin ja koulun yhteisiin tilaisuuksiin ei lasta siirretä seuraavalle luokka-asteelle. Tietoisuus siitä, että kukaan ei ole yksin lisääntyisi, ymmärrys kasvatusvastuun jakaantumisesta lisääntyisi, kodin ja koulun välinen yhteistyö paranisi, yhteisöllisyys alueellisesti kasvaisi ja vanhemmat saisivat paremmin vertaistukea kasvatukseen muilta vanhemmilta.
Yläkouluvaiheeseen siirryttäessä odottavat jo murrosiän haasteet. Tähän liittyen esim. päihdekokeiluista ensimmäiset kokemukset saadaan jo alakoulun loppuvaiheessa vauhdin kiihtyessä kohti 9.luokan päättäreitä. Nuoren elämässä korostuvat kavereiden merkitys ja omaa identiteettiä haetaan kiivaasti. Vanhempana olisi mielestäni tärkeää tehdä edelleen asioita yhdessä ja edellä mainitsemiani tärkeitä vaatimuksia unohtamatta. Alakoulusta opittua kodin ja koulun välistä yhteistyötä jatketaan samoilla tavoin aina yläkoulun loppuun. Luin hiljattain hyvän kirjoituksen tunnetulta sosiaalipsykologian asiantuntijalta. Siitä mieleeni jäi kirjoittajan esittämiä keinoja esim., että < 13 -vuotiaille ei suositella sometilejä ollenkaan ja koulupäivän aikana pitäisi älypuhelimien käyttö kieltää kokonaan (myös välitunnit). Näiden toimivuudesta on näyttöä muualta Euroopasta – mikä estää, ettemme tekisi näitä lastemme terveen kehityksen turvaamiseksi?
Peruskouluvaiheessa kouluissa tulisi olla oppiaineena elämänhallintataito. Tämä olisi kuten oman aikani kansalaistaito oppiaine, jossa opitaan monenlaisia käytännöllisiä ja hyödyllisiä asioita elämästä sekä yhteiskunnasta. Tätä oppiainetta ei tarvitsisi arvostella ollenkaan. Liputan vahvasti tämän puolesta.
Edellä kävin lävitse joitakin toimia lapsen kasvuvaiheessa 0-15 -vuotiaina, joita voisimme halutessamme tehdä tai ainakin kokeilla. Asioista voidaan olla montaa mieltä, mutta itse ainakin uskon esittämiini asioihin. Suurin osa nuoristamme voi hyvin ja haasteet eivät kaikkia kosketa. Varmaa on se, että jos emme tee yhtään mitään niin tilanne ei kyllä tulevaisuudessa paremmaksikaan muutu. Tuoretta presidentti Stubbia mukaellen kolmen kohdat nostot vielä loppuun;
1) Vanhemmuuteen tukea ja siihen heräämisiä,
2) Kodin ja koulun välinen yhteistyö on mahdollisuus, jota tulee parantaa,
3) Yhdessä – ei yksin. Yhteisöllisyys lisääntyy teoilla ei korulauseilla.
Hyvää kesää kaikille toivottaen,
Henrik Norrena
toiminnanjohtaja
Elämäni Sankari ry
